Kanelitytöt apuun

En oikeastaan etsi yleisöä blogilleni tai  hakusanaoptimoi sisältöä, joka tulee ilmi otsikosta. En usko, että kukaan googlaa kanelityttöjä apuun ja sitä kautta eksyy tänne. Jos näin tapahtuu, toivon hartaasti yllätystä kommenttiboksiin. Millä ihmeen haulla tänne joku eksyi?

Meillä oli viime yönä ensimmäistä kertaa yökylässä lapsen kaveri. Visiitti oli intensiivinen ja jännittävä kaikkien mielestä. Alkuperäiset huoleni osoittautuivat joiltain osin aiheellisiksi, kun lohdutin äitiä ikävöivää pientä kaveria nukkumaanmenon ikkunan ohituttua. Siihen asti kaikki oli mennyt hyvin, mitä nyt oma aikuinen mieheni ei sataprosenttisesti tuntunut rakastavan perjantai-illan huumaa kahdella nelivuotiaalla vahvistettuna. Ikäväkohtauksen jälkeen homma kuitenkin rullasi niin kuin piti. Kaksi paidatonta hikipalloa nukkui sikeästi lastenhuoneessa aina aamuun saakka. Sikäli kun herätys kello 6:15 menee viikonloppuna aamusta. Tämän päivän haukotusten määrästä päätellen jotain jäi vajaaksi.

Olen kiitollinen siitä, että sain kokeilla, millaista on laittaa kaksi lasta nukkumaan. Eihän se helpointa ollut, vaikka tämä kokemus nyt ei millään tavalla replikoi sitä, että molemmat lapset olisivat omia. Luulisi sen olevan joltain osin kuitenkin helpompaa, omien tainnuttaminen siis vieraskoreuden puuttuessa. Lapset hyppivät seinille ja äiti karjuu. Kuulen jo omat kireät sanani – päät tyynyyn heti, pulinat peppuun ja nähdään aamulla.

Saan usein kuulla omanikäisiltä äitilajitovereilta, kuinka helppoa on oltava, kun on vaan se yksi lapsi. Lajitovereilta, joilla on siis kaksi tai enemmän jälkeläisiä. – Hyvähän sun on sanoa. – Kyllä mäkin menisin, jos ois vaan yks. En tosiaan osaa sanoa, kun on vaan tuo yksi, että onko kaikki sitten tuplakerroin hankalampaa ja raskaampaa, kun on käynyt synnytyslaitoksella kahdesti. Puheista päätellen näin on. Mutanttikilpikonnan esittäminen 24/7 on kyllä piknikki, kun ei lapselle kaveria omasta takaa ole. Enkä tarkoita sitä sarkastisella tavalla kuin vaan ihan vähän. Suurimman osan aikaa kun on siistiä olla Michelangelo.

Mielettömien, ei mitenkään asiaan liittyvien kappaleiden jälkeen kanelityttöihin. Sokeritonta taivalta on takana nyt juuri sisällä olevan tiedon mukaan 27 päivää. Hyvin menee, himo on poissa. Täytyy tehdä taustatyötä, miten säilyttää tämä tila, vai olenko tuomittu elämään ilman kakkubuffetin suloista kosketusta ikuisesti. Mikä määrä sokeria on ok ilman että joudun takaisin karkkikaltereiden taa?

Kanelitytöt toimittivat jälkiruoan virkaa kuluneella viikolla. Raakaherkkujen omituisin juju on minulle se, etten yleensä ensin pidä niiden mausta. Toisella kerralla maistaessa mieli on jo muuttunut, ja kolmannella kieli jo lipoo huulia. Tämä ohje löytyy sellaisenaan ruotsalaisen raakaruokakuningattaren Erica Palmcrantz Azizin kirjasta, jonka ostin aikanaan kirpparilta 50 sentillä. 

Kanelitytöt

• kaksi dl manteleita
• yksi dl rusinoita
• kolme rkl hunajaa
• yksi rkl rypsiöljyä
• yksi tl kanelia
• suolaa

Hienonna mantelit hienoksi jauheeksi monitoimikoneessa. Kaada jauhe kulhoon, lisää muut ainekset ja sekoita. Pyöritä seos palloiksi. Maista suussa häivähdys joulua ja piparkakkutaikinaa. Tarjoa lapsellekin, yhdelle, kahdelle tai useammalle. Monta niitä nyt sattuu jaloissa pyörimään.